Vanhaenglanninlammaskoirien dokumentoitu historia alkaa Englannista 1800-luvun loppupuolelta, jolloin ensimmäiset lampurit esiintyivät näyttelyissä, rekisteröitiin ja saivat oman rotumääritelmänsä ja -järjestönsä. Jo ennen tätä lampurin tyyppisiä koiria käytettiin paimenkoirina lähinnä Walesin alueella, mutta työominaisuuksien ollessa ratkaisevia jalostuksessa tyyppi oli varsin epäyhtenäinen.
Kooltaan lampuri on keskikokoinen rotu, tosin vuosien saatossa koko on kasvanut, koska rotumääritelmässä ei ole ylärajaa koolle. Tällä hetkellä kokovaihtelu on suurta ja rotutyyppi muutenkin varsin epäyhtenäinen. Leimallista rodulle on runsas karvapeite ja takakorkeus (tulisi olla pitkät takaraajat ja pitkä sääri), joka luo pohjan rotutyypillisille liikkeille. Käynnin tulee olla rullaavaa, kun taas ravin maatavoittavaa ja vaivatonta. Joillain lampureilla on taipumusta peitsaamiseen hitaassa vauhdissa.
Luonteeltaan lammaskoirat ovat pääosin varsin helppoja, mutta toki vaativat vähintään kunnon kotikasvatuksen, tullakseen mallikelpoisiksi koirakansalaisiksi. Turkinhoitoon ja muihin toimenpiteisiin pentu on syytä totuttaa heti alusta lähtien, jotta harjaushetket myöhemminkin olisivat miellyttäviä hetkiä niin koiralle kuin harjaajalle ja turkki tulisi hoidettua säännöllisesti. Lampureita sanotaan koiramaailman humoristeiksi ja kyllä sitä huumorintajua vaaditaan sitten omistajaltakin. Jokainen meillä vuosien aikana ollut lampuri on ollut varsin persoonallinen tapaus, joku varsin itsepäinen toinen taas huippunöyrä ihmistä miellyttääkseen vaikka mihin valmis yksilö ja kaikkea siltä väliltä.
Minimivaatimukset jalostukseen käytettäville lampureille asettaa PEVISA. Astetta “kovemmat” vaatimukset asettaa rotujärjestö Vanhaenglanninlammaskoirat ry pentuvälityssäännöissään. Jalostusta ohjaavana elementtinä toimii puolestaan JTO eli jalostuksen tavoiteohjelma. Siinä on myös paljon muuta tietoa rodusta.
Lisää rodun historiasta ja rodusta voi lukea rotujärjestön Vanhaenglanninlammaskoirat ry:n kotisivuilta.